Antiikkikorujen arviointi
Vanhat korut kertovat tarinoita eri aikakausilta. Ne voivat olla isoäidin perintösormuksia, vanhempien vihkikoruja tai muistoja merkittäviltä matkoilta. Ajan myötä osa jää vähemmälle käytölle, mutta niiden materiaali, historia ja muotoilu voivat silti tehdä niistä arvokkaita. Arvioinnilla selvität, mistä korusi arvo oikein muodostuu.

Mikä on antiikkikoru?
Antiikkikoruksi katsotaan yleensä koru, joka on valmistettu yli sata vuotta sitten. Suomessa ja Pohjoismaissa myös vähintään viisikymmentä tai seitsemänkymmentä vuotta vanhat korut voivat jo kiinnostaa keräilijöitä ja antiikkikauppiaita, etenkin jos ne edustavat tiettyä aikakautta, tyylisuuntaa tai harvinaista valmistustapaa.
Antiikkikoru eroaa vintagekorusta ja designkorusta. Antiikkikoru on useimmiten käsityönä valmistettu, ja siinä näkyvät historialliset valmistustekniikat. Vintagekoru on yleensä kaksikymmentä sadan vuoden ikäinen, ja se on usein teollisesti tai puolikoneellisesti valmistettu. Designkoru korostaa muotoilijaa ja aikakauden estetiikkaa, eikä sen arvo aina riipu iästä.
Antiikkikorun arvo ei muodostu pelkästään kullan tai hopean painosta. Siihen vaikuttavat valmistusaika, valmistustekniikka, alkuperä, kunto, harvinaisuus ja historiallinen merkitys.

Mistä arvo muodostuu?
Materiaaliarvo
Materiaaliarvo on usein se, mihin ensimmäisenä kiinnitetään huomiota. Se muodostuu jalometallien painosta ja pitoisuudesta sekä jalokivien ja helmien laadusta ja määrästä.
1. Leimaushistoria
Leimaustavat vaihtelivat maittain, ja niiden tulkinta vaatii asiantuntemusta. Suomen leimauksen tunnettu historia ulottuu 1560-luvulle Turkuun. Kultaseppien historiaa tunnetaan vuodesta 1371 lähtien. Nimileimaus Suomessa perustuu Ruotsin kuninkaan määräykseen vuonna 1485. Tarkastusleimaus, 1600-luvulta lähtien perustui ammattikunnan vanhimman eli oltermannin tarkastukseen (oltermanninviiva). Vuonna 1754 3-kruunun leima korvasi oltermannin viivan. Suomen siirtyessä Venäjän vallan alle vuonna 1810, leimaksi vakiintui kruunuleima sydämenmuotoisella pohjalla.
Suomessa valmistuspaikan tunnistaa paikkakuntaleimasta, kuten Turun tai Helsingin omat leimat, ja jalometallin pitoisuuden määrittää pitoisuusleima. Vuosileima kertoo valmistusajankohdan ja sen käyttö tunnetaan 1700-luvulta lähtien. Pitoisuusleiman alkuajat liittyvät myös oltermannin työhön 1600-luvulle.
2. Pitoisuudet
Kullasta ja hopeasta käytettiin aluksi vain yhtä pitoisuutta. Kultaesineissä käytettiin useampaa pitoisuutta 1600-luvun lopulta alkaen ja hopeaesineissä vasta 1850-luvulla.
Kulta: (vuonna 1754-1892) 18K, 20K ja 23K , vastaavat nykyisin leimoja: 750, 833 ja 958
Hopea: (vuonna 1853-1891) 13 luotia (13 ja 13 L) sekä Venäjällä käytössä olleet zolotnik 78 (n. 813) ja 84 (875).
Vuonna 1892 siirryttiin tuhannesosajärjestelmään, mikä koski sekä kultaa että hopeaa. Kullan leima 585 (14 K) tuli käyttöön myöhemmin 1900-luvulla, vuonna 1925, ja hopean leima 925 1970-luvulla. Myös muita virallisia pitoisuusleimoja on ollut käytössä eri aikakausilla. Platina yleistyi 1900-luvun alussa, erityisesti Art Deco -kaudella, jolloin sen vahvuus ja valkoinen väri mahdollistivat moderneja kivi-istutuksia ja geometriset muotoja.
3. Jalokivet ja helmet
Jalokivet
Jalokivissä luonnonkivet olivat antiikkikoruissa yleisempiä kuin synteettiset. Luonnon kivet sisältävät usein sulkeumia — pieniä epäpuhtauksia tai muita mineraaleja, jotka ovat jääneet kiven sisään sen muodostuessa. Nämä sulkeumat todistavat kiven luonnollisesta alkuperästä ja saattavat lisätä sen arvoa. Erityisesti vanhahiontaisissa timanteissa kellertävyys ja sulkeumat ovat tyypillisiä ajan kuvaan kuuluvia piirteitä, vaikka värittömiä ja sulkeumattomia kiviä oli myös — ne olivat vain harvinaisempia. Synteettisissä kivissä voi olla taas niille tyypillisiä kasvukuvioita.
1700–1800-luvuilla timantit, rubiinit, safiirit ja smaragdit olivat arvokkaimpia jalokiviä — ja siten lähinnä varakkaimpien luokkien saatavilla. Suosittuja olivat myös edullisemmat opaalit, kuukivet, turkoosit ja granaatit. 1800-luvulla granaattien ohella tunnusomaisia olivat gagaatti ja hiuskorut: mustaa, hiilenkaltaista fossiilista puuta oleva gagaatti (jet) sekä vainajan hiuksista punotut korut kuuluivat olennaisena osana viktoriaanisiin surukoruihin.
Paste-kivet eli lasijäljitelmät olivat tavallisia antiikkikoruissa, ja ne olivat usein tarkoituksellisia eivätkä väärennöksiä. Ne eivät ole korussa virhe, vaan kertovat ajan kuvasta ja valmistustavoista. Synteettiset jalokivet kehitettiin 1800-luvun lopulla, mutta ne yleistyivät koruissa 1900-luvun aikana valmistustekniikoiden kehityksen myötä. Vanhassa korussa luonnonkivi on usein arvokkaampi kuin synteettinen vastine, mutta myös aikakauden tyypilliset jäljitelmät voivat olla keräilyarvonsa ansainneita.
Jalokivien osalta hionta on yksi tärkeimmistä arvoon vaikuttavista tekijöistä. Hionta ja sen laatu antaa viitteitä kiven alkuperästä, korun aikakaudesta ja käyttötarkoituksesta. Pyöröhionta eli sileä, hiottu kupu on vanhin muoto — sitä käytettiin jo muinaisessa Egyptissä ja se säilyi hallitsevana aina 1300-luvulle asti. Pyötöhionta korostaa kiven väriä sekä sillä saadaan esille, tietyillä edellytyksillä, optisia ilmiöitä, kuten kissansilmä tai tähti-ilmiöt. Pyötöhionta ei vaadi monimutkaista leikkaustekniikkaa kuten viistehionta ja muoto antaa mahdollisuuden käyttää myös laadultaan heikkotasoisimpia materiaaleja ilman rikkoutumisvaaraa.
Kun jalokivien hiontatekniikka kehittyi 1400-luvulta alkaen, syntyi ruusuhionta, jossa kiven pohja on tasainen ja yläosa on kupumainen kolmiomaisilla faceteilla, jotka kohtaavat kärjessä. Ruusuhiotut kivet istutettiin usein syvään kuppiin, jonka pohjalla olimetallifolio — tämä heijasti valoa kiveen takaa ja tehosti sen kiiltoa sekä väriä kynttilänvalossa. Folion käyttö oli välttämätöntä, sillä ruusuhionta itsessään heijastaa valon enimmäkseen vain pohjasta.
1700–1800-luvuilla yleistynyt vanha kaivoshionta (old mine cut) seurasi timantin luonnollista kiteen muotoa, mistä syntyi tyypillinen tyynymäinen ääriviiva. Kiven leikkaus tehtiin käsin, ja jokainen kivi oli yksilöllinen. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alulla kehittynyt vanha eurooppalainen hionta (old European cut) hyödynsi jo teollistumista ja hiomakoneiden kehitystä, mikä mahdollisti pyöreän muodon, tasaisemmat ja symmetrisemmät facetit kuin käsinhiomalla. Vanhoissa hiontaisissa timanteissa kruunuosa oli usein nykyistä paksumpi ja korkeampi, mikä luo pehmeämmän ja leveämmän säkenöinnin kuin modernin briljantin terävä säkenöinti (pinfire). Kaikkia näitä hiontoja yhdisti laadukas käsityö — vaikka työkalut ja tekniikat kehittyivät, jokainen kivi vaati taitavan hiomataiteilijan kädenjälkeä.
Nämä vanhat hionnat on suunniteltu kynttilänvaloon — ne heijastavat valon pehmeästi ja leveästi, toisin kuin modernit hionnat, jotka on optimoitu sähkövaloon ja säihkymään kirkkaammin. Siksi vanha hionta voi näyttää nykyisin ”hitaalta” tai pehmeämmältä, vaikka se on aikakautensa huipputekniikkaa.
1900-luku toi murroksen timanttihionnassa. Tolkowskyn hionta (1919) loi pohjan modernille briljantille määrittelemällä ihanteelliset mittasuhteet. Sen perusero oli, että timantin alaosan (pavilion) kulmat laskettiin niin, että valo heijastuu takaisin katsojalle eikä karkaa korun pohjasta. Kruunuosa ja alaosa toimivat yhdessä: valo kulkee kruunusta sisään, heijastuu alaosan pinnoilta ja palautuu katsojalle säihkeenä, tulena ja säkenöintinä. Tolkowskyn kaava loi pohjan nykyiselle timanttihionnalle, joka on optimoitu sähkövaloon. Art Decossa 1920–1930-luvuilla geometriset muodot, platina sekä baguette- ja emerald-hionnat edustivat modernin muotoilun syntyä, ja timanttien hionnassa siirryttiin yhä enemmän koneelliseen työstöön.

Helmet
Luonnonhelmet, erityisesti merihelmistä saadut, olivat arvokkaita ja harvinaisia. Suomessa raakku (jokihelmisimpukka) on ollut tunnettu jo 1500-luvulta lähtien — se mainitaan jo Olaus Magnuksen Carta Marinassa vuodelta 1539. Raakkua pyydettiin helmien takia aina 1950-luvulle asti, jolloin laji rauhoitettiin vuonna 1955.
Helmiäinen ja kuorimateriaali olivat arvostettuja koristemateriaaleja jo ennen viljeltyjä helmiä. 1700-luvun Ranskassa kehitettiin Coque de Perle -tekniikka, jossa Nautilus-simpukan kuoresta leikattiin ohuita, massalla täytettyjä kupuja — kevyitä ja edullisia koristeita, jotka muistuttivat jättimäisiä luonnonhelmiä. 1800-luvulla helmiäistä ja kuorimateriaalia käytettiin laajemmin arkikoruissa, kuten soljissa ja napeissa. Kuorikko on simpukan kuorimateriaalista tehty pinnoite, joka erosi aidoista helmistä rakenteeltaan: se on kiinteää kuorimateriaalia, kun taas aito helmi muodostuu helmiäiskerroksista.
Viljeltyjä helmiä alettiin tuottaa 1900-luvun alussa. Mikimoto kehitti suolaisen viljellyn helmen (Akoya) Japanissa, ja pyöreät viljellyt helmet tulivat markkinoille vuonna 1921. Makeanveden helmien viljely alkoi Japanin Biwa-järvessä 1930-luvulla, mutta laajamittainen kaupallinen tuotanto Kiinassa käynnistyi vasta 1970-luvulla. Mabe-helmet eli puolihelmet valmistetaan simpukan kuoren sisäpinnan nystyröistä, jotka leikataan irti. Niiden pohja on helmiäistä ja pinta puolipallomainen. Mabe-helmet tulivat käyttöön 1900-luvun puolivälissä.
Materiaaliarvo on tärkeä lähtökohta, mutta se on vain yksi osa kokonaisuutta.
Käsityöarvo
Antiikkikorut on usein valmistettu käsityönä, ja tämä näkyy korun jokaisessa yksityiskohdassa. Käsityöarvo muodostuu valmistustekniikasta, taituruudesta, työn laadusta ja siitä, kuinka hyvin koru edustaa oman aikakautensa osaamista.
Metallityössä näkyvät taonta, valaminen ja juottaminen — niin korun pääosissa kuin ketjuissa, lenkeissä, lukossa ja muissa yksityiskohdissa. Pintakäsittelyissä kaiverrukset, filigraani ja emali ovat merkkejä taitavasta käsityöstä. Myös kivien istutukset kertovat paljon: kruunuistutus, umpi-istutus ja pavé-istutus ovat tyypillisiä vanhoja tekniikoita, joissa jokainen kivi on asetettu käsin.
Kruunuistutus
Kruunuistutuksessa kivi kiinnitetään neljällä tai useammalla metallipiikillä, jotka taivutetaan kiven reunan yli. Tämä tekniikka on yleinen sormuksissa ja riipuksissa, ja se mahdollistaa valon kulun kiven läpi, mikä korostaa sen kiiltoa. Kruunuistutus on tunnettu jo 1700-luvulta lähtien, ja se yleistyi erityisesti 1800-luvulla.
Umpi-istutus
Umpi-istutuksessa kivi upotetaan metallin sisään niin, että sen pinta on tasossa metallin kanssa. Metallireuna ympäröi kiveä ja suojaa sitä, mikä tekee istutuksesta kestävän ja sopivan esimerkiksi sormuksiin, joita käytetään päivittäin. Umpi-istutus on vanha tekniikka, jota käytettiin jo antiikin aikana ja joka koki uuden tulemisen renessanssissa.
Pavé-istutus
Pavé-istutuksessa useita pieniä kiviä asetetaan tiheästi vierekkäin niin, että metallipiikit muodostavat helmiäisen pinnan. Nimi tulee ranskankielisestä sanasta “pavé”, joka tarkoittaa nuppikiveystä. Tämä tekniikka luo vaikuttavan, säihkyvän pinnan, jossa kivet näyttävät yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Pavé yleistyi 1700-luvun rokokoon aikana ja saavutti huippunsa 1800-luvun lopulla.
Metallityössä näkyvät taonta, valaminen ja juottaminen, ja pintakäsittelyissä kaiverrukset, filigraani ja emali ovat merkkejä taitavasta käsityöstä.
Nämä käsityötekniikat erottuvat selvästi moderneista valmistustavoista, kuten valukoruista ja koneistetuista osista, jotka alkoivat yleistyä vasta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Käsityön jäljet voivat siis kertoa korun iästä ja alkuperästä. Jos koru on selvästi tehty vanhoilla tekniikoilla, se voi olla arvokkaampi kuin vastaavan näköinen koneellisesti valmistettu koru.
Käsityöarvo nousee esiin erityisesti, kun koru edustaa tietyn aikakauden huippuosaamista. Jugend-kauden virtaavat linjat ja elävät emalipinnat, Art Decon täydelliset geometriset muodot tai rokokoon herkkä filigraani ovat kaikki esimerkkejä siitä, miten käsityö voi nostaa korun arvon materiaaliarvon yläpuolelle.
Historiallinen arvo
Historiallinen arvo muodostuu korun iästä, aikakaudesta ja siitä, miten hyvin se edustaa omaa tyylisuuntaansa. Aikakausi voi nostaa korun arvoa, jos se on harvinainen tai edustaa tietyn tyylin huippua.
1700-luvun barokin ja rokokoon korut olivat usein eläinaiheisia, kaiverrettuja ja luonnonkivikoristeisia. Ne heijastavat aikakauden runsautta ja käsityötaidon arvostusta. 1800-luvun uusklassismin ja romantiikan korut sisälsivät kameoita, helmiä, turkooseja ja muistokoruja, jotka kertovat aikakauden tunteista ja ihanteista. Muotokuvakorut olivat suosittuja 1800-luvulla, ja niissä kaiverrettiin rakkaan tai arvostetun henkilön kasvot miniatyyrimaalauksena tai reliefinä. Surukorut yleistyivät viktoriaanisella ajalla, ja niissä käytettiin mustia kiviä, kuten gagaattia (jet), sekä hiuksia vainajan muistoksi.
Jugend-kauden korut olivat vielä virtaavia ja luontoaiheisia, ja niissä käytettiin usein opaaleja, kuukiviä ja emalia. Art Decon geometriset muodot ja uudet hiontamallit edustivat modernin muotoilun syntyä — kivien hionnassa näkyy aikakausi, kuten materiaaliarvo-osiossa on kuvattu tarkemmin. Historiallinen arvo ei kuitenkaan riipu pelkästään aikakaudesta. Myös siirtymäkaudet, paikalliset tyylisuunnat ja yksittäisten mestareiden työt voivat olla arvokkaita. Joskus tavalliselta näyttävä koru voi osoittautua merkittäväksi, kun sen valmistuspaikka, valmistaja, tekniikka tai suunnittelija selviää. Myös korun omistushistoria — provenienssi — voi lisätä sen historiallista arvoa merkittävästi. Jos koru on kuulunut tunnetulle henkilölle, historialliseen perheeseen tai liittyy merkittävään tapahtumaan, sen arvo nousee keräilykohteiden huipulle. Dokumentoitu historia — valokuvat, kirjeet, huutokauppakatalogit tai perheen tarinat — auttavat vahvistamaan provenienssin. Suullinen perimätieto voi antaa tutkimukselle suunnan, mutta se on aina vaikea todistaa eikä sellaisenaan kuulu arviointiraporttiin. Se ei kuitenkaan vähennä korun tunnearvoa.
Keräilyarvo
Keräilyarvo muodostuu harvinaisuudesta, kysynnästä ja siitä, miten hyvin koru täyttää keräilijöiden odotukset. Tunnettu valmistaja, suunnittelija tai alkuperä voi nostaa korun arvon merkittävästi. Provenienssi eli omistushistoria — kuka on kantanut korua, missä tilaisuuksissa — voi lisätä sen arvoa, etenkin jos kyseessä on historiallinen henkilö tai tapahtuma.
Keräilijät arvostavat alkuperäisyyttä. Koru, joka on säilynyt hyvässä kunnossa ja joiden alkuperäiset osat, pintakäsittely ja muotoilu ovat ennallaan, on arvokkain. Ammattitaitoisesti kunnostettava koru voi säilyttää kiinnostavuutensa, mutta laajat muutokset, puuttuvat alkuperäiset osat tai voimakkaat korjaukset voivat alentaa arvoa. Myös patina eli vanhan kullan tai hopean luonnollinen tummentuma on usein toivottu ominaisuus, ja liian aggressiivinen puhdistus voi alentaa korun arvoa.
Keräilyarvo vaihtelee markkinatilanteen mukaan. Jokin tyyli voi olla juuri nyt erityisen kysytty, ja tämä heijastuu suoraan hintoihin.
Tunnearvo
Korun arvo ei ole aina pelkästään rahallinen. Moniin antiikkikoruihin liittyy muistoja, historiaa ja tunnearvoa. Koru voi olla isoäidin vihkisormus, isoisän rintakoru tai lahja merkittävästä hetkestä. Nämä tarinat ovat korvaamattomia. Perintökorut kuljettavat sukupolvelta toiselle perheen historiaa ja perinteitä.
Arvioinnissa kunnioitamme aina tätä arvoa. Emme painosta myyntipäätökseen, vaan annamme sinulle luotettavan tiedon korun rahallisesta arvosta, jotta voit tehdä itsellesi sopivan ratkaisun. Joskus korun suurin arvo on juuri sen tarina, ja se on täysin oikein.
Arvioinnin haasteet
Aikakauden määrittäminen
Antiikkikorun aikakautta ei aina voi päätellä pelkästään tyylin perusteella. Kertaustyylin korut jäljittelevät aiempia aikakausia: 1800-luvun uusrokokoo ja uusbarokki 1700-luvun tyylejä, ja 1960-1970-luvuilla jäljiteltiin 1900-luvun alun jugendia. Retrotyylit voivat puolestaan viitata useaan eri aikakauteen. Siksi tarkastelemme kivien istutustapoja, metallin työstöä, leimoja ja valmistustekniikoita aina kokonaisuutena — yksittäinen yksityiskohta harvoin ratkaisee aikakauden yksin.
Synteettiset ja luonnolliset kivet
Vanhassa korussa voi olla mitä tahansa näistä kolmesta — eikä se aina ole virhe. Aikakautensa tyypillinen paste-jäljitelmä kertoo valmistustavasta, kun taas myöhemmin vaihdettu synteettinen kivi muuttaa korun luonteen. Haasteena on, että luonnollinen kivi, aikakauden jäljitelmä ja moderni synteettinen kivi voivat muistuttaa toisiaan. Erotamme ne toisistaan, sillä niiden arvo muodostuu eri tekijöistä: luonnonkiven harvinaisuudesta, synteettisen kiven tasalaatuisuudesta tai aikakauden jäljitelmän keräilyarvosta.
Väärennökset ja jäljitelmät
Antiikkikorumarkkinoilla liikkuu kokonaan väärennettyjä koruja, osittain väärennettyjä koruja, joissa aito runko mutta uudet kivet tai leimat, sekä kokoonpantuja koruja, joissa osia eri koruista on yhdistetty. Tarkastelemme leimojen yhdenmukaisuutta, kivien ja metallin yhteensopivuutta aikakauden kanssa, valmistusjälkiä mikroskoopilla ja kulumisen luonnetta.

Alkuperäisyys, korjaukset ja uudet osat
Antiikkikorun arvoon vaikuttaa oleellisesti se, miten alkuperäinen se on. Pieni, huomaamaton korjaus on usein hyväksyttävä, mutta laajat muutokset, uudet osat tai kiven vaihto toiseen lajiin muuttavat korun luonteen.
Kivien vaihto on yleinen haaste: alkuperäinen kivi voi olla kulunut, rikki tai kadonnut. Vaihto on joskus tehty hyvällä tarkoituksella, mutta se silti heikentää korun historiallista eheyttä. Tarkastamme, vastaavatko kivet aikakautta ja onko istutus alkuperäinen.
Uustuotanto vai alkuperäinen? Monet suositut korumallit on valmistettu myöhemmin uudelleen — esimerkiksi Art Deco -tyylisiä koruja tehtiin 1960–1970-luvuilla ja jälleen 2000-luvulla. Nämä ovat laadukkaita käyttökoruja, mutta eivät keräilykohteita samassa mielessä kuin alkuperäiset tuotantoerät: uustuotanto ei voi toistaa alkuperäistä patinaa eikä aikakauden tyypillisiä valmistusjälkiä. Yleisohje on yksinkertainen: mitä paremmin korun alkuperäiset osat, pintakäsittely ja muotoilu ovat säilyneet, sitä arvokkaampi se on. Jokainen koru arvioidaan yksilöllisesti, ja kerromme aina selkeästi, mikä on alkuperäistä ja mikä ei.
Arviointiprosessi
Ensitarkastelu on aina maksuton. Katsomme korun kanssasi läpi — yleiskunnon, tyylin, materiaalit ja mahdolliset leimat — ja saat heti alustavan käsityksen siitä, mitä koru on. Ensitarkastelu ei sido sinua mihinkään.
Jos koru vaatii syvempää tutkimusta, kerromme etukäteen arvion, mitä tutkimus sisältää ja mitä se maksaa. Tutkimus on maksullista, sillä se vaatii aikaa, mittalaitteita ja asiantuntemusta — päätös jatkosta on kuitenkin aina sinun.
Tutkimus etenee vaiheittain:
1. Taustatietojen kerääminen. Keskustelemme kanssasi korun historiasta — perinnöstä, ostohinnasta ja alkuperästä.
2. Materiaalien tunnistus. XRF-analyysi varmistaa jalometallit, gemmologinen tutkimus selvittää kivet ja mikroskooppitarkastelu paljastaa valmistusjäljet.
3. Aikakauden ja alkuperän määrittäminen. Tulkimme leimat, analysoimme valmistustekniikan ja vertaamme korua tunnettuihin esimerkkeihin ja kirjallisuuteen.
4. Arvonmääritys ja raportointi. Erotamme materiaaliarvon, keräilyarvon ja historiallisen arvon. Lopputulos on aina kirjallinen gemmologinen arvio, joka sopii vakuutus- ja perinnönjakotarkoituksiin.
Milloin arviointi on tarpeen?
Perinnönjaossa arviointi auttaa jakamaan omaisuuden oikeudenmukaisesti. Kuolinpesissä ja perintökorujen jaossa avustamme järjestelmällisessä läpikäynnissä, jotta jokainen osapuoli saa oikeudenmukaisen osuutensa. Vakuutusyhtiöt vaativat usein kirjallisen arvion korvaussummasta. Myynnissä oikea hinta on tärkeä, jotta koru ei mene liian halvalla eikä hinnoitella liian korkealle. Lahjoituksissa tarvitaan verotuksellinen arvo museolle tai yhteisölle. Ja joskus arviointi on tarpeen yksinkertaisesti siksi, että haluat tietää, mitä omistat.
Säilytys ja huolto
Antiikkikoru kannattaa säilyttää kuivassa ja pimeässä paikassa, erillään muista koruista naarmujen välttämiseksi.
Yleiset puhdistusohjeet
Puhdistukseen riittää mieto saippualiuos ja pehmeä harja. Vältä kemikaaleja ja voimakasta hankausta, sillä antiikkikorun pinta ja kivien istutukset ovat herkkiä. Älä liota korua vedessä: huokoiset kivet, kuten turkoosi, opaali, helmi ja koralli, imevät nestettä ja voivat vaurioitua, ja myös väriaineet sekä emalipinnat voivat liueta tai haalistua. Umpiistutukset eli umpinaiseen kuppiin asetetut kivet eivät kuivu kunnolla liotuksen jälkeen, mikä voi aiheuttaa kosteusvaurion kiven alle tai metallin tummumisen.
Puhdistuksen yhteydessä kannattaa aina tarkistaa myös kivien istutusten kunto. Istutukset voivat löystyä tai istutusten piikit kulua käytössä, ja irronnut kivi voi hävitä jo pelkän puhdistuksen aikana.
Kullan puhdistus
Kulta on pehmeä metalli, ja antiikkikorun kultapinta tai kultaus voi olla kulunut tai ohut. Puhdista kultainen tai kullattu koru miedolla saippualiuoksella ja pehmeällä liinalla tai harjalla, äläkä hankaa — hankaus kuluttaa pintaa ja poistaa patinaa. Kaiverrusten ja filigraanin syvennyksiin kertyy helposti pölyä, joten puhdista ne varovasti. Älä käytä liuottimia tai happoja, sillä ne vaurioittavat metallia ja voivat heikentää kivien istutuksia.
Hopean puhdistus
Hopea tummenee ajan myötä reaktiossa ilman rikkiyhdisteiden kanssa, mikä on luonnollista. Antiikkikorussa patina voi olla toivottu ominaisuus, ja liian kirkkaaksi kiillotettu hopea menettää osan arvostaan. Puhdista hopea varovasti miedolla saippualiuoksella ja pehmeällä liinalla. Jos tummumus on voimakasta, voit käyttää hopeanpuhdistusliinaa kevyesti, mutta vältä hankausta. Älä käytä hopeanpuhdistusnesteitä liotukseen, sillä ne voivat vaurioittaa emaleja, helmiä ja huokoisia kiviä. Jos korussa on niello eli musta metallikoriste, älä puhdista sitä lainkaan itse — niello on herkkä ja voi vaurioitua.
Platinan puhdistus
Platina on kova metalli, mutta antiikkikorun pinta voi olla hauras. Puhdista miedolla saippualiuoksella ja pehmeällä harjalla. Vältä hankausta ja kemikaaleja. Platinakoruissa kiviä on usein istutettu tiheästi ja monimuotoisesti, joten istutusten kuntoon kannattaa kiinnittää erityistä huomiota.
Kunnostus
Kunnostus kannattaa aina antaa ammattilaiselle, joka tuntee antiikkikorujen valmistustekniikat. Käytössä on syytä vältellä kovia iskuja,pesussa sekä kunnostuksessa kemikaaleja ja äärimmäisiä lämpötiloja. Antiikkikoru kestää käyttöä, mutta sen arvo säilyy parhaiten, kun se huolletaan asiantuntevasti ja säilytetään oikein.
Arviointi meillä
Turun liikkeessämme tehty antiikkikorujen arviointi on rauhallinen ja huolellinen prosessi. Voit tuoda arvioitavaksi yksittäisen sormuksen, riipuksen tai rintakorun, kokonaisen korukokoelman tai perintökorut ja kuolinpesien esineet. Voit tulla ilman ajanvarausta tai sopia ajan etukäteen suuremmille kokonaisuuksille.
Postitus onnistuu myös. Lähetä korut postivakuutettuna, vakuutusarvo yhdestä viiteen tuhanteen euroon, ja ilmoita lähetyksestä etukäteen, niin annamme tarkat ohjeet. Arvokkaammissa erissä ota yhteyttä, niin löydämme yhdessä meille molemmille soveltuvan ratkaisun.
Arviointi ei sido sinua mihinkään. Saat luotettavan tiedon korusi arvosta ja voit rauhassa päättää jatkosta.
SÄHKÖPOSTI
sten@kiertokaluste.com
Vastaamme arkisin saman päivän aikana
PUHELIN
045 130 9134
Maanantai – Perjantai 10 -17
LIIKE
Eerikinkatu 25, Turku
Tule paikan päälle ilman ajanvarausta
Henkilöllisyystodistus mukaan · Käteismaksu samana päivänä · Maksuton arvio
